Makkaraisia muistoja

Sitä tulee ja tulee ja tulee... Nimittäin lunta. Eilen illalla jopa Typyllä oli vaikeuksia päästä tienvarressa olevan lumipenkan yli ja Pimu ei moiseen kiipeily-yritykseen lähtenyt edes yrittämään. Emäntä humpsahti eräänä iltapäivänä vyötäröä myöten lumikasaan mutta onneksi apunani oli kaksi vahvaa beagletyttöä, jotka avittivat emännän ylös vetämällä remmeissä eteenpäin kuin kaksi höyryveturia.

Hierojalle iski flunssa ja sunnuntaiksi sovittu hierontakeikka valitettavasti peruuntui. Mutta ei hätää, uudesta kerrasta on jo sovittu ja edelleen myös Typy on hierottavien listalla. Yritämme muistaa hierojan toiveesta venytellä Pimun jalkoja ja toisaalta tässä valtaisassa lumimäärässä on hyväkin puoli; jalat vetreytyvät kummasti, kun Pimaus kahlaa metrisessä hangessa. Hyvää liikuntaa sekä isokorville että meille omistajille!

Lauantai-aamuna äitini soitti suru-uutisen. Mummoni oli siirtynyt vehreimmille marjastusmaille. Mummolla oli ikää jo reilut 90 vuotta ja sairauksiakin oli. Suru-uutinen ei siis täysin yllätyksenä tullut mutta painaa silti mielen matalaksi. Ikävä jää mutta myös hauskat ja mukavat muistot. Ja niitä riittää. Pimukin tapasi mummon useasti mutta Typylle tätä iloa ei suotu, sillä mummo asui viimeiset vuodet vanhainkodissa ja muisti oli mennyt. Minä taas muistan sen, kun mummon kissa antoi Pimulle äkkilähdön. Mitäs meni hätistelemään kissaa, joka ei ollut koskaan kohdannut koiraa. Souturetki äidin kanssa mökiltämme mummon luokse helteisenä heinäkuuna. Matka kesti kolmisen tuntia ja Pimulle lapettiin reissun aikana kauhalla vettä päälle, ettei koirimus läkähtyisi veneeseen. Kyllä mummo ihmetteli, kun vene karahti rantaan. Oletteko tosiaan soutanee tänne, hämmästeli mummo. Soudettiinhan me ja vielä takaisinkin mökille. Pimu sai mummolta makkaraa ja kävi uimassa. Ehkä mummo ensi kesänä katselee jostain, kun Pimu menee taas uimaan. Minä lupaan antaa sen makkaran. Rauhaisaa unta, mummo.