perjantai 26. helmikuuta 2010

Koirien Aira Samulin

Sain eilen kuulla, että Pimun äiti oli täyttänyt tämän kuun alussa kunnioitettavat 16 vuotta. Makkaranmakuiset onnittelut Dinolle näin jälkikäteen! Beaglethan ovat tunnetusti pitkäikäisiä ja olen kirjoittanut tänne blogiinkin 18-vuotiaasta beaglevanhuksesta. Odotettavissa siis on, että meidänkin isokorvat elävät pitkän elämän. Ainakin toivon niin sydämeni pohjasta.

Joskus kuulemme hämmästelyä siitä, että Pimu on niin hyväkuntoinen ikäänsä nähden. Ja niinhän se on. Toki pienen laihiksen voisi pistää päälle, jotta kilo - pari saataisiin painoa pois (ei tekisi emännällekään pahaa...). Mutta kaiken kaikkiaan Pimu on varsin reipas ja terhakka, josta otan suuren kunnian meille omistajille. Vaikka beaglet ovat kerjääjiä ja herkkusuita, olemme pystyneet pitämään ahmatin aisoissa. Ruoassa ja herkkupaloissa on iänkaikkinen säännöstely päällä ja ihmisten herkkuja ei meidän koirat saa. En kuitenkaan laske tähän kategoriaan mukaan grillimakkaraa ja lihapullia, joita juhlahetkinä Pimullekin tarjotaan...

Jotta Pimu pysyy jatkossakin hyväkuntoisena vanhana neitinä, on liikunta herkkusääntelyn ohella kaiken  A ja O. Lenkkien määrät ja pituudet pysyvät tulevaisuudessakin samana vaikka ikää tulee lisää. Nykyään ulkoilu on "tehokkaampaakin", Typy pitää siitä huolen haastaessaan Pimun toistuvasti painimatsiin tai juoksukilpailuun. Ja miksi edes pitäisi oikoa vanhoja reittejä, kun koira jaksaa kulkea ulkona tuntikaupalla ja tassut nousevat entiseen malliin. Liikunta on tärkeää myös ikääntyvälle koiralle ja silloinkin, vaikka kintuissa olisi jo vähän kremppaa. Nivelissä pitää olla liikettä, paikalleen jämähtäminen ei auta tilannetta yhtään. Sama pätee tietysti meihin kaksijalkaisiinkin, ajatelkaapa vaikka valtakunnan nimikkovanhusta ja hänen tanssiuraansa.

Vanhuus ei tule yksin meille kenellekään. Toivon itse olevani Pimun ikäisenä (eli noin 78-vuotiaana ihmisen iässä) yhtä vetreässä kunnossa kuin Pimu nyt on. Tämän toiveeni yritän muistaa, kun herkkukipot ladataan kohta täyteen illan olympialätkän kisastudiota varten...

tiistai 23. helmikuuta 2010

Mitaleista viis kunhan popcorneja riittää!

Monessa kodissa on varmasti näinä päivinä kisakatsomot pystyssä olympialaisten vuoksi. Kisathan on menneet suomalaisilta päin honkia, taitaa Peetu Piiroisen hopea jäädä ainoaksi mitaliksi. Ellei sitten yhdistetyn miehet yllätä, toivotaan niin!

Ja meillähän seurataan myös kisoja suurella mielenkiinnolla. Isäntä totesi eilen Typylle, että nämä ovat sen ekat olympiakisat mutta Pimu taas on jo vanha konkari kisojen suhteen. Se on ehtinyt nähdä monet kilvoittelut vaikka en tiedä miten innokas penkkiurheilija Pimu loppujen lopuksi on. Luulen, että sitä kiinnostaa eniten kisakatsomomme tarjoilut. Mikäs sen mukavampaa kuin elää toivossa, että pari popcornia tipahtaisi myös omaan suuhun. Typy säestää hyvänä kakkosena ja hamuilee lerppuhuulillaan poppari- ja perunalastukippoja.

Toki Pimu ihmettelee välillä urheiluhurmoksen aiheuttamia reaktioita. Eilen se katseli pää kallellaan, kun emäntä piteli silmiä kiinni ja sormia korvissa, kun Harri Olli hyppäsi vikaa hyppyään joukkuemäessä. Isäntä seisoi hermostuneena sohvan edessä ja tuskanhuuto kiiri ilmoille, kun Ollin hyppy ei riittänyt pronssille saakka. Pimu taisi luulla, että nyt on joku hätänä. Tai ehkä se ihmetteli, että onko nuo kaksijalkaiset seonneet. Ja sitten kuono kääntyikin taas kohti herkkulaareja. Voi kun vanha neitokaisemme tietäisi, että vielä on kisoja (ja kisatarjoiluja) jäljellä. Se olisi varmasti Pimulle paras olympiauutinen!

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Havaintoja hajumaailmasta, vessapaperista ja porkkanoista

Selvisin viikonlopusta ilman itkua mutta hampaita kiristelin muutamaan otteeseen. Typyllä kun tahtoo pissit lirahtaa vähän minne sattuu ja pyykkikone jylläsikin taas pesuohjelma toisensa perään. Meidän huushollissa myös talous- ja vessapaperin kulutus on tällä hetkellä suurperheen luokkaa. Kaiken kaikkiaan vietin kuitenkin rentouttavan viikonlopun, joka sisälsi runsaasti ulkoilua ja lepäilyä beaglet kainalossa.

Viime päivinä olen tehnyt uusia havaintoja koiristamme. Typyllä on hajuaisti alkanut terästymään ja kehittymään. Se kulkee hyvin paljon nenä kiinni maassa ja hajumaailma valtaa yhä enemmän sen ajatusmaailmaa. Kohta se on varmaankin samanlainen "kuuro" kuin Pimu; kun ollaan ulkona, ei nähdä eikä kuulla mitään. Nenä vie... Kevään tulo ja kesä antavat tietysti paljon uutta ihmeteltävää, joten silloin nenä on varmaankin välillä myös pystyssäpäin. Pimu taas on käynyt entistä kärkkäämmäksi nostamaan remakkaa, kun on kyse ruuasta tai muusta syötävästä (=tyhjät talouspaperirullat, pahvinpalat, nenäliinat yms.). Komentava haukku tulee heti, jos Typy yrittää lähestyä lattialla olevaa paperinpalaa. Herkkupalojen antaminen pelkästään Typylle edes palkitsemis- ja koulutusmielessä on täysin mahdotonta. Vanha höperökin pitää palkita, kun Typyä käsketään istumaan tai tulemaan luokse. Muuten nousee meteli ja Typy-parka joutuu sijaiskärsijäksi näissä tilanteissa. Ruokkivaa kättähän ei parane purra, sen tietää Pimukin...

Vessapaperikuormien lisäksi kannamme siis kaupasta tuplamäärät myös koirien namupaloja, jotta kaikki ahmatit saavat oman osansa. Ajattelinkin siirtyä porkkanoihin, jotka toimivat hyvinä koulutusherkkuina ja niitä voi antaa huolettomin mielin, ne kun eivät lihota. Ja Pimulla on suurempi homma syödä iso porkkana kuin koirankeksi, jolloin Typykin ehtii hotkaista oman palansa. Rauha pysyy maassa, sijaiskärsijä ei saa rökitystä ja ruokkiva käsi voi huokaista helpotuksesta, kun erotuomarin hommat vähenee.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Ystävänpäivänä

Lämmin tervehdys blogin lukijoille
Ystävänpäivänä 14. helmikuuta!

 

Arvokkainta maailmassa on ystävyys.
Kiinalainen sananlasku


perjantai 12. helmikuuta 2010

Kirja-arvostelu



Lukijaraatimme käsittelyssä oli tänään Mika Waltarin teos "Kuka murhasi rouva Skrofin?".

Raatia kirja miellytti kovasti ja se olikin läpikäyty kansia myöten noin 15 minuutissa.

"Hyvä kirja" totesivat kriitikkomme Pimu ja Typy.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Perinteitä noudattaen

Taitaa muodostua perinteeksi se, että kun uusi perheenjäsenemme on vielä riehakkaassa ja päätöntä menoa olevassa pentuiässä, jään viikonlopuksi yksin, kun isäntä "pakenee" ulkomaille. Ja näin on odotettavissa ensi viikonloppuna. Kuin toistona reilun 10 vuoden takaa, isäntä seikkailee Tukholmassa ja minä yritän viihdyttää sekä vanhaa jääräpäätä että nuorta energiapommia. Tällä kertaa tavoitteeni on, että en aio paeta vessaan. Olen uskoakseni viisastunut vuosien varrella ja toivon selviytyväni tulevasta koitoksesta hyvin. Ja aika mukavasti koirat viihdyttävät toinen toisiaan painin ja muun hauskan meiningin merkeissä. Eli eiköhän tällä kertaa selvitä ilman kyyneliä.

Odottelen siis mielenkiinnolla tulevaa viikonloppua. Pidetään peukkuja, ettei ainakaan kovat pakkaset enää iske ja pääsen pitkille lenkeille karvanaamojen kanssa. Sisätiloissa vauhti kun voi yltyä välillä liikaa. Ja isäntää odottaa kyllä oma osuus keväällä, kun suuntaan itse muutamalle viikonloppureissulle. Lohduttaudun siis sillä mikäli viikon päästä istun vessassa nenäliina kourassa ja lasken sataan...

perjantai 5. helmikuuta 2010

Toiveena järjen voitto

Kuluvan talven aikana on lehdistä saanut lukea laman vaikutuksesta myös lemmikkieläimiin. Sosiaalisten ongelmien vuoksi eläimiä hylätään enemmän kuin muutamana menneenä vuotena. Kun työttömyys iskee, saattaa iskeä myös masennus ja talousasiatkin menevät rempalleen. Tällöin ei enää jakseta eikä ehkä pystytäkään huolehtimaan eläinystävistä. Surullista.

Olen viime viikkoina pohtinut ylipäätään sitä, kenestä on sopivaksi eläimen omistajaksi ja kenestä taas ei. Lemmikin hankinnassahan on mielestäni kyse melko pitkälti itsekkyydestä. Haluamme seuralaisen, joka on aina iloinen, sille voi jutella ja se ottaa meidät tyhjässä kodissa riemuiten vastaan. Meillä on lenkkikaveri ja eläinystävästä voi hakea lohtua, kun maailma tuntuu murjovan. Mutta meneekö itsekkyys joskus järjen edelle? Vaikka olosuhteet eivät olisi aivan oivalliset esim. koiran pitoon, hankitaan haukku silti, koska koira on vaan niin kiva. Mielestäni koiraa hankittaessa pitäisi todella miettiä, onko hauvalle aikaa.

Tunnen itsekin ihmisiä, jotka innolla harkitsevat koiran hankintaa mutta joiden mielestäni tulisi kuitenkin tarkkaan miettiä koiran ottamista. Ja olen mielipiteeni ääneen sanonutkin. Koira kun vaatii työpäivän jälkeen pitkän ulkoilulenkin, lyhyt käynti pihalla ei riitä. Ja ei koiraa mielestäni saisi myöskään jättää kovin usein työpäivän jälkeen vielä illaksikin yksin kotiin, kun omistaja lähtee kyläilemään tai harrastuksiinsa. Koira on laumaeläin ja me omistajat olemme sen laumaa. Koiran kanssa on vietettävä aikaa myös kotioloissa, pelkkä ulkonakäynti pari-kolme kertaa päivässä ei riitä. Eikä pelkäksi lenkkikaveriksi koiraa kannata ottaa, siihen sopii iPod paremmin.

Toivon, että järki voittaisi aina itsekkyyden, kun harkinnassa on lemmikin ottaminen. Eläimet ovat ihania, mutta jos elämässä on paljon muutakin, mikä menee lemmikin edelle, onko silloin järkevää hankkia sellaista. Mielestäni ei ole. Olen itse saanut joskus osakseni kummastelua, kun kuulemma "höösään" Pimun kanssa (ja nyt myös Typyn) liikaakin. Mutta meillä järjestys on selvä; omat menot tulevat kakkosena. Ja luotettavat hoitopaikat (kiitos vaan anoppi, appiukko ja lankomies) takaavat sen, että voimme joskus lähteä reissuun, minne koiria ei voi ottaa mukaan. Toki meidänkin koirat on hankittu itsekkäistä syistä mutta uskallan sanoa, että järki silti voittaa meillä aina. Siksi en aio hankkia hevosta vaikka sellainen olisi kyllä tosi kiva.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Ajokoirat ykkösiä mutta beaglenpentu tuo kunnon talven!

Kennelliitto on taas listannut Suomen suosituimmat koirarodut vuonna 2009 penturekisteröintien perusteella. Suosituimmaksi roduksi nousi vuoden tauon jälkeen suomenajokoira. Hyvä hyvä ajokoirat! Beagle ei päässyt kymmenen suosituimman joukkoon mutta eipä tuo minua ainakaan haittaa. Suomenajokoiran suosion ymmärrän helposti, sillä se on kuulemma leppoisan mukava kaveri ja oiva metsästäjän apuri. Maaseudulla törmää useinkin näihin isokorviin, kaupungissa harvemmin. Ja sama pätee beagleihin.

Viikonloppuna pakkasta oli vihdoinkin niin vähän, että pääsimme koko sakki tekemään melko pitkiä lenkkejä lähimetsissä. Lunta on vaan niin paljon, että välillä Pimu ja Typy meinasivat kadota kokonaan nietokseen. Luin eilen lehdestä, että Helsingin seudulla on ollut näin paljon lunta viimeksi talvella 1999. Ja näin olen itsekin muistellut. Pimu nimittäin haettiin meille kotiin tammikuussa -99 ja lunta oli silloinkin valtavasti. Eli kun meille tulee beaglenpentu, on tiedossa kunnon talvi! Pitäisikö siis taas syksyllä laittaa pentu tilaukseen, jos mielii saada lumirikkaan talven myös ensi vuonna...