Heitä jo!

Pimu rakastaa, kun sille heitellään keppiä tai palloa. Keppi taitaa olla mieluisampi ihan senkin vuoksi, että sitä voi myös syödä. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut mutta yleensä kaikki kepit, joita heitellään, myös ennen pitkää syödään. Olenkin usein todennut, että ei taida koiraparka saada kotona tarpeeksi ruokaa, kun täytyy ulkona kaikenlaisia risuja ja kepukoita syödä.

"Heittorituaalit" ovat olleet vuodesta toiseen samat. Ensin etsitään keppi (voi olla 10 cm pitkä tai 1,5 metriä). Sitten ryhdytään haukkumaan kovaan ääneen. Pitäähän lenkkikaveria komentaa, että heitä nyt! Isännän kanssa on kivempaa, koska hän heittää paljon pidemmälle kuin emäntä. Sitten noudetaan keppi, räyhätään lisää, noudetaan taas ja välillä pysähdytään järsimään keppi säpäleiksi. Lopulta kepistä saattaa olla jäljellä vain limainen ja kuolainen pala, jota pitäisi heitellä. Tässä vaiheessa heittäjän kannattaa etsiä tilalle uusi keppi tai lähteä kotia kohti. Pimu ei nimittäin hevin luovuta, kun vauhtiin pääsee. Tulitikun kokoinen pätkäkin kelpaa, kunhan vaan heitetään.

Joku voisi ajatella, että eikö koira vahingoita itseään, kun se syö puuta. Emme ole asiasta stressiä kantaneet. Pimu harvoin nielee kepinpalasia ja jos jotain muroja kurkusta alas menee, ne tulevat myös peräpäästä ulos. Ja koska Pimu on maailman fiksuin koira, ei se nieleskele palasia, jotka ovat teräviä tai liian isoja vahingoittaakseen sen sisuskaluja. Sitä paitsi, ehkä vielä joskus saamme hyödynnettyä mökillä risusavotassa tätä keppien silppuamisvimmaa. Niin näppärästi Pimu elävänä oksasilppurina toimii!

Sieniä sateella

Pimun viikonloppu vierähti mökkeillen Kangasniemellä. Ja syksyisiin mökkirutiineihin kuuluu sieniretket, joista toiveena on tuoda iso saalis kanttarelleja pakastimeen talven varalle. Siispä lauantaina suuntasimme kohti metsää ja löytyihän niitä! Vakiopaikasta keräsimme useamman litran kanttarelleja, joista osasta valmistin herkullista "sienisotkua". Loput sienet toimme kotiin odottamaan talven herkkuhetkiä.

Siat etsivät tryffeleitä ja huumekoirat tekevät arvokasta työtä nenänsä avulla. Tulikin metsässä käyskennellessä mieleen, olisikohan Pimusta onnistunut kouluttamaan kanttarellikoiran. Se vainuaisi jo kaukaa hyvät apajat ja sienestäjän tarvitsisi vain kulkea koiran perässä ja kerätä saalis talteen... Työtä kanttarellikoiraksi kouluttamisessa olisi varmasti riittänyt, Pimulla kun nenä rekisteröi valtavasti hajuja ja ne vievät sitä milloin mihinkin suuntaan. Epäilen, että eksymisen lisäksi kanttarellien sijaan törmäisi useammin metsälintujen ja hirvien jätöksiin, mädänneisiin risukasoihin, myyrien pesäkoloihin yms. Nämä hajut kun voittaisivat varmasti kanttarellit mennen tullen, Pimun mielestä...

Kyyveden Alakynsi

Kirjoitin kesäkuussa blogijutun lastenelokuvissa esiintyvistä beagleista. Jaska Jokusen Ressuhan on varmasti kuuluisin näistä sarjakuva- ja elokuvabeagleista, mutta kotipihamme valistuneet lapset kertoivat meille myös Alakynnestä, joka on varsinainen supersankari. Oheisessa kuvassa meidän Underdog, korvat lepattaen kohti uusi seikkailuja!

Vanhassa vara parempi

Huomasin Hesarin nettisivuilta jutun, jossa kerrottiin maailman vanhimman koiran kuolleen 21-vuotiaana. Tämä ikäneiti eleli Long Islandilla Yhdysvalloissa ja herkutteli mm. suklaalla. Jutussa kerrottiin, että maailman vanhimmaksi koiraksi tämä pitkäkarvainen mäyräkoira kruunattiin viime vuonna, kun 28-vuotiaaksi elänyt beagle poistui kauas iäisyyteen. Olenkin aina sanonut, että beaglet ovat pitkäikäisiä ja Pimukin elää ainakin 20-vuotiaaksi...

Isäntä on usein töistä tullessaan törmännyt 16-vuotiaaseen beagleen, jonka äiti on kuulemma myös edelleen elossa. Äiskälle ikää on kertynyt jo 18 vee. Pimuhan on siis näihin rotutovereihin verrattuna nuori neito ja voin mielestäni vallan mainiosti kutsua sitä jatkossakin vauvaksi, mitä isäntä on välillä päätään pyöritellen ihmetellyt ("eihän 10-vuotias koira ole vauva").

Käy lukemassa juttu Chanelista!

Kivirekeä vetäen

Pimu ei koskaan ole ollut mikään hienohelma mitä tulee ulkoiluun. Mitä kamalampi sää, sen mukavampaa on olla ulkona. Kaikki ojat ja pusikot kolutaan hartaudella vaikka taivaalta sataisi mitä. Ainoastaan kovista pakkasista Pimu ei tykkää vaikka omistaakin hienon talvitakin pakkaskelejä varten. Mutta takin käyttö on osoittautunut hankalaksi, sillä kun sen on saanut puettua Pimun päälle, se yrittää kaikin keinoin päästä siitä eroon. Lenkkien tekoon saisi siis varata tupla-ajan, koska takin poissaamiseksi Pimu pysähtyy parin metrin välein kierimään ja pyörimään lumihankeen (nurmikko ja multakasakin kelpaa, jos kinoksia ei ole).

Muutenkin Pimun kanssa ulkoileminen on välillä kuin kivireen vetämistä, ilmoista riippumatta. Erityisesti aamulenkeillä edetään usein kuin hidastetussa elokuvassa, johtuneeko sitten Pimun aamu-unisuudesta vai omistajan kiireestä, joka tuntuu yllättävän miltei joka arkiaamu... Joskus tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että aamuisin hoputan Pimua liikkumaan rivakkaammin vaikka huomaan, että vanhuksella olisi paljon mielenkiintoista haisteltavaa reitin varrella. Aamulenkkeihin tulee kuitenkin tänä syksynä muutos, sillä ne jäävät vastaisuudessa pääosin isännän harteille. Tähän saakka vastuu on jaettu minun lenkittäessä pääsääntöisesti aamuisin ja isännän hoitaessa usein iltapäivän ja illan lenkit (toki tämä vaihtelee ja viikonloppuisin teemme lenkit yhdessä koko perhe). Jatkossa siis aamun kivirekeä vetää useinmiten isäntä, onneksi hänellä on pitkä pinna.