Pimu rakastaa, kun sille heitellään keppiä tai palloa. Keppi taitaa olla mieluisampi ihan senkin vuoksi, että sitä voi myös syödä. En tiedä, mistä moinen tapa on tullut mutta yleensä kaikki kepit, joita heitellään, myös ennen pitkää syödään. Olenkin usein todennut, että ei taida koiraparka saada kotona tarpeeksi ruokaa, kun täytyy ulkona kaikenlaisia risuja ja kepukoita syödä."Heittorituaalit" ovat olleet vuodesta toiseen samat. Ensin etsitään keppi (voi olla 10 cm pitkä tai 1,5 metriä). Sitten ryhdytään haukkumaan kovaan ääneen. Pitäähän lenkkikaveria komentaa, että heitä nyt! Isännän kanssa on kivempaa, koska hän heittää paljon pidemmälle kuin emäntä. Sitten noudetaan keppi, räyhätään lisää, noudetaan taas ja välillä pysähdytään järsimään keppi säpäleiksi. Lopulta kepistä saattaa olla jäljellä vain limainen ja kuolainen pala, jota pitäisi heitellä. Tässä vaiheessa heittäjän kannattaa etsiä tilalle uusi keppi tai lähteä kotia kohti. Pimu ei nimittäin hevin luovuta, kun vauhtiin pääsee. Tulitikun kokoinen pätkäkin kelpaa, kunhan vaan heitetään.
Joku voisi ajatella, että eikö koira vahingoita itseään, kun se syö puuta. Emme ole asiasta stressiä kantaneet. Pimu harvoin nielee kepinpalasia ja jos jotain muroja kurkusta alas menee, ne tulevat myös peräpäästä ulos. Ja koska Pimu on maailman fiksuin koira, ei se nieleskele palasia, jotka ovat teräviä tai liian isoja vahingoittaakseen sen sisuskaluja. Sitä paitsi, ehkä vielä joskus saamme hyödynnettyä mökillä risusavotassa tätä keppien silppuamisvimmaa. Niin näppärästi Pimu elävänä oksasilppurina toimii!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.