Pimu ei koskaan ole ollut mikään hienohelma mitä tulee ulkoiluun. Mitä kamalampi sää, sen mukavampaa on olla ulkona. Kaikki ojat ja pusikot kolutaan hartaudella vaikka taivaalta sataisi mitä. Ainoastaan kovista pakkasista Pimu ei tykkää vaikka omistaakin hienon talvitakin pakkaskelejä varten. Mutta takin käyttö on osoittautunut hankalaksi, sillä kun sen on saanut puettua Pimun päälle, se yrittää kaikin keinoin päästä siitä eroon. Lenkkien tekoon saisi siis varata tupla-ajan, koska takin poissaamiseksi Pimu pysähtyy parin metrin välein kierimään ja pyörimään lumihankeen (nurmikko ja multakasakin kelpaa, jos kinoksia ei ole).
Muutenkin Pimun kanssa ulkoileminen on välillä kuin kivireen vetämistä, ilmoista riippumatta. Erityisesti aamulenkeillä edetään usein kuin hidastetussa elokuvassa, johtuneeko sitten Pimun aamu-unisuudesta vai omistajan kiireestä, joka tuntuu yllättävän miltei joka arkiaamu... Joskus tunnen jopa huonoa omaatuntoa siitä, että aamuisin hoputan Pimua liikkumaan rivakkaammin vaikka huomaan, että vanhuksella olisi paljon mielenkiintoista haisteltavaa reitin varrella. Aamulenkkeihin tulee kuitenkin tänä syksynä muutos, sillä ne jäävät vastaisuudessa pääosin isännän harteille. Tähän saakka vastuu on jaettu minun lenkittäessä pääsääntöisesti aamuisin ja isännän hoitaessa usein iltapäivän ja illan lenkit (toki tämä vaihtelee ja viikonloppuisin teemme lenkit yhdessä koko perhe). Jatkossa siis aamun kivirekeä vetää useinmiten isäntä, onneksi hänellä on pitkä pinna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.