Orpo olo

Pimun ja isännän perinteinen kesäretki jäi tänä vuonna tekemättä. Johtuen isännän remonttihommista sekä ihan "oikeistakin" töistä, ei kaksikko tällä erää lähtenyt telttailemaan. Säätäkin saa syyttää, sillä niinä päivinä, kun retkeily olisi ollut passelia, isäntä oli töissä. Niissä oikeissa.

Retki jäi väliin mutta isäntä kompensoi sen lähtemällä koirakaksikon kanssa Kangasniemelle. Ja mökkeilyhän on vallan mainio vaihtoehto retkeilylle! Isäntä saa nauttia ansaituista lomapäivistä ennen kuin syksyn kiireet käynnistyvät täydellä teholla. Pimu ja Typy saavat nauttia vapaudesta luonnon keskellä. Tiedän, että päivät ovat täynnä mukavia juttuja.

Koska minun on paiskittava töitä kaupungissa, suuntaan vasta viikonloppuna Puulan rannalle. Outoa on. Nimittäin olla yksin kotona. Tämä on ensimmäinen kerta Typyn olemassaolon aikana, kun olen yötä myöten yksin kotona ilman kumpaakaan koiraa. Voin laskea ruokalautasen sohvalle, kun vaihdan telkkarikanavaa (niin, voin ylipäätään syödä sohvalla mikä on toki paha tapa). Saan olla vessassa rauhassa ilman, että Pimu raapii ovea ja vaatii päästä vessakaveriksi. Voin jättää kenkäni yön yli eteisen kenkätelineeseen, sillä Typy ei ole niitä syömässä. Kaukosäätimetkin saavat jäädä olohuoneen pöydälle.

Toisaalta; Pimu ei ole aamuisin kahviseuranani rouskuttaen omaa aamukeksiään. Kukaan ei ole ovella vastassa, kun tulen töistä kotiin. Puhun itsekseni ja itselleni. Typy ei ole sohvalla käpertyneenä syliini, kun luen lehteä. En viitsi lähteä yksin kävelemään ulos vaikka liikunta tekisi loman jäljiltä enemmän kuin hyvää.

Pimu ja Typy ovat iso osa elämäämme ja rakkaita perheenjäseniä. Tyttöjen kanssa muodostuneet rutiinit ja tavat ovat iskostuneet vahvasti takaraivoon ja rytmittävät päiviämme, viikkojamme, vuosiamme.  Pimukin on jo kohta 13 vuotta vaatinut keksinsä, ängennyt vessaan ja kerjännyt emännän ruokaa. Ollut läsnä, lohduttanut, iloinnut ja kiittänyt. Ei kai siis ole ihme, että olo on orpo.