Kevään merkit

Taidan laskea kevään merkeiksi lintujen laulun lisäksi myös rusakoiden ilmestymisen lenkkipolkujemme varrelle. Miltei jokaisella tämänviikkoisella hämärissä tehdyllä aamu- ja iltalenkillä olemme törmänneet useampaankin pitkäjalkaan (enkä tarkoita tällä Typyä). Koko talven jänöt ovat piileskelleet jossain mutta nyt ne ilmestyvät koirimusten miltei kuonojen alle ilkamoimaan. Beagleraukat; tytöt yrittävät epätoivoisesti seurata niiden jälkiä mutta emäntä pistää remmin toisessa päässä kovasti hanttiin eikä isokorvien nopeuskaan riitä ottamaan rusakoita kiinni. Ne ovat nimittäin vikkeliä!

Tällä viikolla autoimme lähimmäistä ja nappasimme kiinni karkulaisen. Jackrusselinterrieriherra ilmestyi alkuviikosta eräällä päivälenkillämme nenäni eteen haistelemaan meidän kaksikkoa. Omistajaa ei näkynyt lähimaastossa mutta koska herralla oli panta sekä fleksi, arvelin tapausta "lenkkikarkulaiseksi". Nappasin remmistä kiinni ja jäimme odottamaan, koska noutaja saapuu. Ja saapuihan se; terrierin emäntä kiitteli vuolaasti, kun hän juosta puuskutti tovin päästä luoksemme ja otti karkulaisen hoteisiinsa. Kökkäreiden keräyksen aikana herra oli päättänyt tempaista itsensä vauhtiin ja koska on kuulemma kuuro, ei se ollut kuullut emäntänsä käskyjä pysähtyä. Ikää on nimittäin jo 15 vuotta, herralla siis. Jackrusselin emäntä säikähti todenteolla karkaamista ja sympatiseerasin häntä kovasti. Tuttu on se karsea tunne, kun koira karkaa ja pala nousee kurkkuun silkasta pelosta miten episodi mahtanee päättyä. Sitä paitsi tämä karkulainen oli onnistunut ylittämään vilkasliikenteisen autotien ilman kommelluksia. Huh! Siinä oli onnea matkassa. Liekö kevään tulo pistänyt vanhan herran kinttuihin vipinää...

Eilen haaveilin siitä, kun ensi kerran astumme tänä keväänä autosta ulos mökin pihassa ja kävelemme rantaan. Onko vesi korkealla, ovatko linnunpöntöt pysyneet puissa. Miltä näyttää Nupin hauta ja savuttaako hella taas tapansa mukaan. Mutta on maltettava vielä, sillä helatorstaihin on aikaa...