Hyvinhän ne pärjää

Viikonloppuna liukastelimme lenkkipoluilla ja nyt, kun jää on sulanut, saa Typyä taas suihkutella joka ulkoilureissun jälkeen. Kuraa ja hiekkaa tuntuu tarttuvan vatsaan ja jalkoihin kilotolkulla. Luin iltapäivälehden lööpistä, että kovia talvisäitä ei olisi enää odotettavissa. No, emme kaipaakaan paukkupakkasia mutta olisihan lumessa voinut vielä tallustella. Eikä Typykään ole erityisen riemuissaan taas alkaneista kurakeleistä.

Typsykkä saa nauttia meidän kaksijalkaisten seurasta nyt enemmän kuin koskaan aiemmin elämässään. Ja se on mukavaa, koska Typsykällä ei ole enää Pimua seuraneitinä. Isäntä pakertaa tätä nykyä kotona useampana päivänä viikossa nenä kiinni kirjoissa ja sormien juostessa näppäimistöllä. Vaikkei Typy saakaan jakamatonta huomiota koko päivän ajan, on tilanne kuitenkin melko erilainen verrattuna siihen, että isokorva joutuisi viettämään viisi päivää viikossa työpäivän verran yksin kotona. Toki jokapäiväistä ei isännänkään seura ole ja hyvinhän Typy yksinkin osaa olla. Mutta omaa mieltäni lämmittää kovasti se, että Typyllä ei ole yksinäisiä ja pitkiä päiviä niin runsaasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Ja vuosi sitten Typyllä oli vielä kaveri...

Hoksasiko Pimu, että Typsyllä on päivisin useammin seuraa eikä sen tarvitse olla enää usein yksin... Isäntä kun puuhasteli jo syksyn mittaan paljon kotona ja Tampereella piipahdettiin vain kerran, pari viikossa. Ja aivan kuten jouluaattona, kun ikäneito vielä jaksoi viettää kanssamme mukavan illan lahjoja avaten ja kinkusta nautiskellen. Aattoillan, joka huipentaa meille isännän kanssa vuoden rakkaimman juhlan eli joulun. Ja joulun tärkeys ei ollut varmaankaan jäänyt epäselväksi Pimulle, joka aika monta aattoa ehti elämässään nähdä. Oliko sen illan jälkeen aika antaa sairaudelle ja uupumukselle vihdoin periksi. Sillä kaikki oli järjestyksessä ja kyllä nuo pärjää, tuumasi Pimu ja suuntasi katseensa kohti vihreämpiä metsämaita.