Jumppakärpäset

Nyt tuli nälkä!



Viikonloppuna oli hieno ulkoilusää ja isokorvat saivat juosta vilistää pitkin kantohankia. Meitä kaksijalkaisia hanki ei kanna mutta Pimu ja Typy mennä pyrhältävät sen minkä ehtivät. Välillä koirimuksille tuli nälkä ja piti ottaa pientä välipalaa pajunoksien muodossa. Ja hangella on  kiva ottaa myös pieni painiottelu, jotta paikat pysyvät vetreinä. On ne liikunnallisia nämä meidät tytöt! 

Selätys.

Edessä vaikka ja mitä!

Kevät on tullut! Kyllä me nautimme, beaglet ja minä, kun saamme tehdä lenkkejä auringonpaisteessa seuraten muuttomatkalta palanneita lintuja, talven jäljiltä taas ruskeiksi muuttuvia oravia ja sinisorsia, jotka ovat laajentaneet reviiriään sulavesistä esimerkiksi talomme takana olevaan metsikköön. Ja pääsiäiseen on aikaa hiukkasen yli kuukausi! Kyllä tässä sitten avataan mökkikausi, sen verran mukavia lämpötiloja meteorologi Anssi on Ylen uutisissa lupaillut. Lumet saa siis kyytiä ja toivon mukaan myös jäät Puulasta. 

Kyllä tähän kevääseen liittyy pieni miinuspuolikin näin koiranomistajan kannalta. Kunhan yöpakkaset hellittävät, alkaa aamulenkkien jälkeiset pesu-urakat. Kura lentää kaduilla, joten Pimu ja Typy ovat kaulaansa myöten ravassa. Eikä minua muuten rassaa pesukeikat mutta aamuisin se tuppaa olemaan aika työlästä. Isokorvilla kun on aina aamulenkkien jälkeen hirmuinen kiire ruokakupeille aamupalan syöntiin. Siinä sitten väännetään suihkussa kättä/tassua siitä, että peseminen onnistuisi ilman, että koko kylppäri lainehtii. Ja että emännän vaatteet säilyisivät myös kohtuullisen kuivina, jotta ei tarvitsisi vielä niitä alkaa vaihtamaan ennen töihin lähtöä. Kiirettä kun tuppaa olemaan vaikka varaankin aamutoimiin aina kosolti aikaa, omasta mielestäni.

Mutta näin siis edetään kohti kesää iloisin ja odottavin mielin. Edessä siintää vaikka ja mitä; emännän synttärit, vapun vietto, isännän ja Pimun kesäretki, juhannuksen viettoa... Unohtamatta tietenkään sitä pääsiäistä ja Kangasniemeä!
 

Flexiharjoituksia ja pelastautumissuunnitelma

Kokeilimme viikonloppuna Typyllä ekaa kertaa flexi-talutinta. Saimme sen perintönä Hertalta, Pimukin on perinyt oman flexinsä eräältä edesmenneeltä berninpaimenkoiralta. Kyllähän me Pimulle aikoinaan ostimme flexejä useammankin mutta ne kaikki hajosivat alta aikayksikön. Sellaista riuhtomista ja riehumista se meno oli... Monta vuotta mentiinkin sitten ilman flexiä ja tyydyttiin nahkaremmiin. Mutta nämä perintökalut ovat kyllä sen verran tukevaa tekoa, että kestävät vauhdikkaampaakin menoa.

Ulkoilu flexissä sujui mallikkaasti. Typy otti välillä spurtteja mutta oivalsi mielestäni aika pian, ettei narun päässä voi juosta valtoimenaan vaikka siinä pituutta riittääkin. Olin varautunut paljon sekopäisempään menoon. Se on tietysti selvää, ettei isokorvia voi yksin flekseissä kuljettaa vaan taluttajia tulee olla kaksi. Tai ainakaan minä en pysty "hallinnoimaan" kahta jääräpäätä, joista toinen sinkoilee minne sattuu ja toinen haluaa kulkea aivan eri suuntaan. Nahkaremmissä menee helpommin. Mutta kun ulkoilemme koko perhe, voimme jatkossa pistää tytöt flekseihin. Antaahan se paremmin liikkumavaraa.


Täällä asuu repolainen.

Sunnuntaina kävimme katsastamassa tuttuja ketunkoloja, joita löytyy läheisestä metsästä. Pesäkolon suuaukolla sitten ihmettelemme, onko repolainen kotosalla. Kiellän koiria menemästä aivan kolojen reunoille, sillä ne ovat melko syviä. Jos Pimuli tipahtaisi onkaloon, se tuskin pääsisi sieltä omin neuvoin takaisin maanpinnalle. Neiti kun ei ole enää yhtä ketterä kuin Typsy. Pelastustoimiin olisi vaivattava palokunta paikalle, sillä omat käteni eivät ylettäisi tarttua vanhukseen, jos se luiskahtaisi kolon pohjalle.

Ehkäpä Pimu pitäisi pitää kiinni remmissä ja sitoa remmin toinen pää napakasti itseeni, kun seuraavan kerran menemme koloja ihmettelemään. Mutta mitä jos Pimu tällöin putoaa koloon, perässä liukuisi myös emäntä ... Silloin olisi soitettava palomiehet paikalle. Täytyy vaan toivoa, että en jäisi kolon suuaukkoon jumiin, jotta hätäpuhelu onnistuu. Typy on fiksu beagle mutta puhelinta se ei osaa vielä käyttää.

Lämpimiä terveisiä vanhoille työkavereille palokuntaan!

Maista makkaraa!

Pysytään edelliseen bloggaukseen liittyen ruoka-aiheessa. Piipahdin nimittäin menneenä viikonloppuna Tallinnassa. Ja kuten aina ennenkin, toin tältäkin reissulta isokorville maukkaita tuliaisia. Pimulle ja Typylle ei ole vaikea keksiä matkatuomisia, sillä parhaita ovat kaikki syötäväksi kelpaava. Isännän mielestä tuliaisten osto koirille on huvittavaa mutta tottakai kaksikkoa pitää muistaa! Ne raukat kun eivät juuri Kangasniemeä ja Savonrantaa pidemmälle matkustele. Saavat siis osansa ulkomaan fiiliksistä tuliaisten muodossa.



Maiskis ja lurpsis!

Paras tuliainen, mitä Tallinnasta (ja Virosta ylipäätään) voi koirimuksille tuoda, on makkara. Rasvainen, lihaisa, aito virolainen makkara. Ei mitään light-kevytlenkkiä vaan kunnon tavaraa! Pimu söi herkkupalansa hitaasti nautiskellen Typyn nielaistessa melkein koko makkaran kerralla kuonoonsa. Onneksi paketti sisälsi kuusi "rasvatikkua", kolme molemmille. Ja kun annoin ne kolmena päivänä peräkkäin, uskon että viimeisestä makkarasta Tyyperikin osasi jo nauttia. Lisäksi ostin myös koirille tarkoitettuja kanaherkkuja, niitä on vielä jäljellä ja ne nautitaan ensi viikonloppuna.

Kevättä on jo mukavasti ilmassa. Sen huomaa aamulenkillä, kun seitsemän jälkeen alkaa olemaan jo melko valoisaa. Ne kamalat paukkupakkasetkin hellittivät, toivottavasti lopullisesti tämän kevään osalta. Koirien kanssa on siis palattu normaaleihin lenkkien pituuksiin ja nautittu auringonpaisteisista ulkoilureissuista. Siellä ne Tallinnan tuliaisetkin saa kyytiä keväthankia tarpoessa.

Ne syö toisten eväät

Tällaisilla kovilla talvipakkasilla lumimääränkin ollessa valtava, on tärkeää huolehtia myös metsän asukeista. Pikkulintujen ruokinta auttaa niitä lintuparkoja selviämään, jotka eivät syystä tai toisesta muuta talveksi aurinkoisempiin maisemiin.

Lenkillä kuljemme koirien kanssa pääsääntöisesti samaa vakioreittiä, josta valtaosa menee läpi metsän. Ja rikomme järjestyssääntöjä pitämällä isokorvia osan lenkkiä vapaana, sillä vastaan- ja perässätulijoita ei juuri ole. Mutta kuluvana talvena olen huomannut, että on huono yhtälö tämä irtipitäminen ja lintujen ruokinta. Joku innokas lintujen ystävä kun on keksinyt eksyä reitillemme ja nakkelee puunjuurille ja kantojen päälle leivänpalasia, hedelmiä(!), pähkinöitä ja siemeniä. Linnuille eväitä siis. Ja kun tiedetään beaglein ahneus (syötäväksi kelpaa miltei kaikki), ei siinä säästy lintujenkaan ruuat, kun beagle osuu kohdalle.

Eilen odottelin iltapäivälenkillä kaksikkoa puolisen tuntia, jotta kaverukset saivat aterioitua loppuun. Komennukset ja käskyt kaikuivat kuuroille korville, mikä ei ole suurikaan yllätys. Kahlasin umpihangessa ja yritin hätistää koiria pois leipäpalojen kimpusta, jolloin ne juoksivat minua iloisesti karkuun limpunpalat suussa. Ihailen tätä lintujen ruokkijaa, sillä hänellä täytyy olla reisiin ulottuvat saappaat ja hyvä kunto, jotta jaksaa toimittaa ruuat keskelle umpihankea, johon polulta on matkaa 20-30 metriä.

Minulla on huonompi kunto kuin Pimulla ja Typyllä. Ja mikään ei ole niin ärsyttävää kuin karkuun juoksevat koirat. Joten vaihtoehtoja on kaksi; annan koirimusten jatkossakin syödä linnuille tarkoitetut ranskanleivät. Tai pidän ne koko lenkin ajan kiinni remmissä ja toivon, että kesä tulee pian! Sitten loppuu lintujen ruokinta.