Olen vakaasti sitä mieltä, että koira vaistoaa omistajansa mielentilan. Jos olen surullinen ja itken, löytyy isokorvasta lohduttaja. Ja jos minuun sattuu, tulee nelijalkainen ystäväni hoivaamaan minua. Näin kävi menneellä viikolla ja on käynyt lukuisia kertoja aiemminkin.
Typyllä on huono tapa raapia tassulla, kun se haluaa huomiota. Eli kun pitää päästä syliin ja saada rapsutuksia niin kauan kuin pikkuneiti itse niin haluaa. Mikäli rapsutukset loppuvat Typyn mielestä liian pian, se raapien vaatii lisää paijaamista. Tämä "raapimisrutiini" toistuu yleensä joka kerta, kun tulen kotiin. Saman kohtelun saa myös isäntä.
Kun torstaina tulin töistä kotiin, istahdin sohvalle rapsuttelemaan koiria. Pimu pötkötti tyytyväisenä jalat ojossa, kun rapsuttelin vanhaa vatsasta. Typy kieppui sohvalla väkkärän lailla ja vaati huomiota. Tässä tohinassa se onnistui raapaisemaan minua todella lujaa ylähuulesta ja kiljaisin kivusta. Olin varma, että huuli aukesi. Kiljuntani herätti oitis Pimun huomion. Se sanalla sanoen kiipesi sohvalla Typyn yli ja iski itsensä minuun kiinni. Tämän jälkeen harmaantunut kuono kurottautui kohti naamaani ja sain monen monta pusua Pimulta. Tämä hieno ystäväni halusi hoivata emäntää, koska minuun sattui. Typyllä ei nämä hoivavaistot ole vielä heränneet ja se katselikin vierestä odottaen sopivaa tilaisuutta kammeta Pimu alas sohvalta tai ainakin minun vierestäni. Yllättäen se kuitenkin tyytyi odottamaan, että Pimu poistui sohvalta sitten, kun se itse niin halusi.
Kiitin Pimua hienosta eleestä rapsuttaen sitä runsaasti. Typyäkin rapsuttelin vielä lisää ettei se luullut minun olevan sille vihainen. Huuleen ei tullut naarmua isompaa. Ja muistin taas kerran miksi vanha sanonta koirista, jotka ovat ihmisen parhaita ystäviä, pitää niin hyvin paikkaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.