Ei mennyt oppi perille

Onnellinen on Typyn ilme, kun se aamuisin pääsee sänkyymme isännän noustessa ylös ja avatessa makuuhuoneen oven. Siellä Typpyrä pötköttää vieressäni siihen saakka, kunnes on aamulenkin ja -ruuan aika. Olen päivä- ja iltalenkeillä ollut ahkerasti mukana mutta aamulenkit hoitaa isäntä yksin. Ihan siksi, että minusta ei siihen vielä ole ja eipä me yleensä aamulenkkejä yhdessä tehdä vaan se on minun heiniäni. Ainakin arkiaamuisin.

Peiton päällä...

ja alla.

Toipumiseni edistyy mallikkaasti ja haavat näyttävät parantuvan mukavasti. Isot arvet taitaa jäädä mutta sillehän ei mitään mahda. Niitä minulla on jo entuudestaan ja nehän vain kertovat eletystä elämästä... Typyllä on juoksu vielä viikon verran ja sen jälkeen päästään taas pyykkihommiin. En ymmärrä yhtään, miten me ei tuota isokorvaa saatu opetettua pitämään pöksyjä jalassa... Se suorastaan kammoaa niitä, toisin kuin Pimu, joka piti housut jalassa ilman mitään sen kummempia veivauksia.

Vettä on satanut taivaalta kuin saavista kaataen mutta ei onneksi tauotta. Aurinkokin näyttäytyy aika ajoin, mikä on mieltä ilahduttavaa. En suostu vielä siihen, että kesä on ohi ja eläisimme jo syksyä. Sade tietää hyvää sienille ja odotan innolla pääsyä mökille ja sienimetsään. Eiköhän me ensi viikolla suunnata auton nokka kohti Puulan rantaa!