Johan oli temppu!

Tässä tammikuun viimeisessä bloggauksessa kerron, että heräsin aamulla ennen herätyskellon soittoa siihen, että Pimu seisoi toinen takajalka ylhäällä meidän sängyssä ja pissi siihen. Siis kusi, kuseksi, ruikki, virtsasi, pissasi. En kertakaikkisesti voinut uskoa silmiäni! Nousin raketin lailla pystyyn, häädin Pimun alas sängystä (Typykin lähti samalla komennuksella) ja tempaisin isännän peiton äkkiä kasaan ettei pissi imeydy petauspatjaan saakka. Olin todella äkäinen Pimulle; mitä ihmeen touhua tuollainen oikein oli. Meillä ei sänkyyn kuseksita, pitäisihän tuo olla itsestään selvää. Kyllä Pimu taisi tajuta, että temppu ei ollut emännän mieleen. Se nimittäin hiipi sängystä alas loikattuaan sängyn alle piiloon. Ja oli siellä siihen saakka, kunnes lähdimme ulos.

En ole enää ollenkaan varma, että meidän sohvaan kuseksinut koira olisi Typy. Ei, syyllinen on aamun tempauksen perusteella Pimu. Mietin syitä noihin älyttömyyksiin ja arvelin, oliko Pimu aamulla niin unenpöpperöinen, että ei jaksanut pyytää ulos. Vai silkkaa jukuripäisyyttäänkö se päätti pissiä sänkyymme. Onko se öisin herännyt hätään ja päättänyt lirauttaa sohvaan, jonne neste mukavasti imeytyy. Ei vaaraa jäädä rysän päältä kiinni! Miksei se pyydä enää ulos hädän tullessa, kuten se vielä nuorena beagletyttönä teki. Tiedä tuosta, kun en pysty Pimulin ajatuksia lukemaan. Mutta sen tiedän, mitä teen tänään työpäivän päätyttyä; pesen pyykkiä.

Aavan meren tällä puolen

Aurinko paistaa!

Eilen hienosti paistanut aurinko innoitti meidän poppoon pitkästä aikaa reissulle Rajasaareen. Itse saarella emme paljon pyörineet, sillä teimme kävelyretkiä pitkin meren jäätä. Siellä oli nyt helppo kulkea, sillä jään peitti vain matala lumikerros. Ja pitkien pakkasten ansiosta jää oli vahvaa. Pimulla ja Typyllä riitti vauhtia. Oli hauska nähdä meidän ikäneito taas omassa elementissään, meno oli aivan eri luokkaa kuin viikko sitten. Pimu päätti välillä lähteä omille poluilleen ja kävi mm. tutkailemassa erään rantasaunan alusia. Isäntä tuumasi, että siellä oli varmaan grillattu makkaraa.

"Tuolta olisi saanut syötävää"
tuumailee Typy Seurasaaren edustalla.

Osteopaatilla käynti oli sujunut isännän sanojen mukaan moitteettomasti vaikka Pimua olikin hiukan pelottanut. Pimuli kun ei tunnetusti pidä eläinlääkäreistä ollenkaan ja se varmaan arveli joutuvansa taas moisen kamaluuden käsiteltäväksi. Osteopaatti oli todennut Pimun selän olevan melkoisen juntturassa mutta muutamalla käyntikerralla se saataisiin vertymään. Selän notkeutuminen voisi auttaa myös kaulan ongelmiin, joten varaamme uuden ajan osteopaatin käsittelyyn noin kuukauden päähän.


On eri kiva juttu, että päivät ovat pidentyneet ja aurinkokin jaksaa näyttäytyä jo silloin tällöin. Eilisen reissun ainut harmitus oli, että emme tajunneet ottaa mukaan eväitä ja lämmintä juotavaa. Tai edes rahapussia taskuun, jotta olisimme voineet piipahtaa Seurasaaressa ostamassa kupposet kuumaa. Mutta muuten ei harmittanut ollenkaan; hieno päivä, hieno retki ja ennen kaikkea Pimu on taas kunnossa!

Diagnoosi, hoito-ohjeet ja helpotuksen huokaus

Lääkärireissun jälkeen
oli mukava levätä kotisohvalla yhdessä
Typsykän kanssa.

Diagnoosi: suurella todennäköisyydellä kaulassa olevasta välilevyn pullistumasta johtuvat kipukohtaukset, jotka säteilevät raajoihin. Hoito: kahden viikon kipulääkekuuri. Jatkossa kohtauksen tullessa annetaan samaa lääkettä kuuriluontoisesti. Lisäksi voidaan  kohtauksen ollessa päällä antaa myös vahvempaa särkylääkettä, kahta eri sorttia. Nämä ovat todella tujua kamaa, joten niitä annetaan vain ääritapauksessa. Koiraa talutettava valjaissa (näin on tehty aina!), ruoka-ja juomakuppi nostettava telineelle (teline hankittu joulukuussa!) ja liikuntaa isokorvan kunnon mukaan (kunto nyt mitä mainioin viikonlopun episodin jälkeen).

Niin, lääkärireissulla selvisi, että Pimu todella aristaa kaulaansa. Siellä on siis jotakin häikkää ja kun kaula ärhentelee, säteilee kipu jalkoihin eikä jalat pelaa normaalisti. Lisäksi myös ikäneidon takajalat ovat jonkin verran kipeät. Kaulassa lääkäri epäili olevan välilevyn pullistuman ja asiaan saataisiin varmuus kaulan varjoainekuvauksella. Jatko"hoitona" siis se mikäli kohtauksia alkaa tulemaan tiheään tahtiin. Tohtorisetä teki kropan vääntelyn lisäksi neurologisia kokeita ja verikokeetkin otettiin varmuuden vuoksi. Maksa-arvoja lukuun ottamatta (samaa luokkaa kuin kesällä) kaikki arvot olivat hyvät. Mitään aivokasvaimeen tms. viittaavaa ei meidän ikäneidolla lääkärin mukaan ole ja huokaisimme isännän kanssa helpotuksesta, syvään.

Eilen moisia kipukramppeja ei tullut enää yhtään kappaletta ja lääkärireissusta toivuttuaan vanha oli jälleen oma itsensä. Perjantaina isäntä vie Pimun osteopaatin pakeille ja toivottavasti saamme siltä reissulta kotiin tuomisiksi uutta tietoa esim. Pimun selän tilanteesta. Minkäänlaisia niksautuksia ja naksautuksia Pimulle ei saa tehdä, joten osteopaatti saa tutkia Pimun hyvin ylimalkaisesti. Mutta tuskinpa siitä haittaakaan on, että tuonkin sortin asiantuntija vilkaisee Pimulia.

Jatkamme siis alkanutta, pakkasten paukuttavaa viikkoa iloisin ja kepeämmin mielin. Me kaikki, sillä meidän kaksijalkaisten lisäksi varmasti Pimullakin on paljon parempi olo kuin viikonvaihteessa. Mahdollinen välilevyn pullistuma on huono uutinen mutta ikä tekee temppujaan, sille emme mahda mitään. Mutta sille mahdamme, että yritämme helpottaa Pimun kremppoja sekä vanhuudenpäiviä kaikin mahdollisin konstein ja keinoin. Sillä mitäpä sitä ei beaglensa eteen tekisi.

Beaglevanhus sairastaa

Mikä viikonloppu! Eikä kovin positiivisessa mielessä.

Pimulla alkoi selkä krampata pahemman kerran perjantai-iltana. Merkkejä se oli antanut jo pitkin viikkoa muutaman "sätkykohtauksen" verran mutta perjantaina tilanne paheni. Tämän päälle ikäneitoon iski perjantain ja lauantain välisenä yönä todella ärhäkkä ripuli.

Lauantaina krampit jatkuivat ja niitä tuli monta kertaa päivän aikana. Ripuli jatkui ja laskin käyneeni lauantain klo 22 ja sunnuntain klo 8 välillä Pimun kanssa kahdeksan kertaa ulkona. Mikä yö! Mikään ei pysynyt sisällä, ei edes vesi. Tuollaista tautia Pimulilla ei ole vielä ikinä ollut ja pähkäiltiin mahtoiko se johtua peräti niistä pirullisista selkäkrampeista. Krampit tekivät kipeää ja Pimu alkoi myös roikottaa toista etujalkaansa.

Kipuihin annoimme Pimulle särkylääkettä. Eilen keksin antaa ripulitautiselle hiilitabletteja, jotka alkoivat tepsiä. Vatsa rauhoittui ja sunnuntai-iltana pysyi jo vetinen, keitetty riisi vanhuksen sisällä. Huh, vihdoinkin tauti alkoi helpottaa! Samoin myös sätkyilyt, eilen niitä tuli vähemmän kuin menneinä päivinä.

Kunnossahan Pimuli ei ole. Saimme onneksi nopeasti ajan tutulle eläinlääkärille, joka on erikoistunut mm. ortopedisiin vaivoihin. Tänään siis suuntaamme tohtorin pakeille ja toivottavasti saamme jotakin selkoa kramppeihin ja hoitoa meidän rakkaalle vanhalle. Huoli on suuri mutta Pimu on sitkeä kaveri. Kyllä tästä selvitään!

Vetojuhta

Koska haluan ettei oikeaan käteeni jää ikuista rasitusvammaa, päätimme viikonloppuna laittaa Typylle pitkästä aikaa vedonestoremmin, kun lähdimme ulkoilemaan. Sillä uskokaa tai älkää, 15 kiloisella beagletytöllä on yllättävän paljon voimaa. Ja Typy vetää valitettavasti aivan päättömästi remmin päässä. Myönnän, koulutuksen puutetta...

"Kyllä tää tästä vielä irtoaa!"

Pitkäkoipi ei tietenkään tykännyt yhtään, kun isäntä viritti sen kuonon päälle remelin ja sitten mentiin. Typsykän tuskaa lisäsi takki, joka oli pakko laittaa päälle melko kovan pakkasen vuoksi. Typerä takki ja vielä typerämpi remmi; kyllä taisi Typyä pistää vihaksi. Lenkkien ensimmäinen puolituntinen olikin melko hidasta etenemistä, kun Typsy venkoili remmin kanssa ja hankasi itseään pitkin lumipenkkoja. Pimu katseli välillä ihmeissään, mitä kaveri touhusi. Pimulia taisi pistää vihaksi se, että sille tuli jalkoihin kylmä, kun matka taittui niin hitaasti. Typsyä kun sai odottaa tuon tuosta, kun se epätoivoisesti taisteli remminsä kanssa.

"Tuu jo!"

Vaikka Typy ei pitänyt vetoremmistä yhtään, me kaksijalkaiset tykättiin. Tyyperi veti huomattavasti vähemmän ja toisille koirille räyhääminenkään ei onnistunut. Kuonosta kuului vain kummallista haukunsekaista mölinää, kun se yritti räyhätä vastaantulijoille. Totesimme, että olisi pitänyt vain sinnikkäästi jaksaa vedonestoremmin kanssa, kun Typy oli pentu. Ehkä se nyt, kolmevuotiaana, osaisi olla vetämättä. Mutta jälkiviisaus on pahasta, joten yritämme nyt käyttää remmiä useammin ja toivon mukaan sen myötä myös käteni tokenee.

Tammikuu on puolivälissä ja talvea on vielä pitkälti edessä. Olen kuitenkin jo ryhtynyt laskemaan viikkoja siihen, että pääsemme avaamaan mökkikauden Kangasniemellä. Helatorstaina, mikäli järvi on sula, auton nokka kääntyy kohti Puulan rantoja. Ensi viikolla Pimu pääsee osteopaatin käsittelyyn ja saapa nähdä, millainen reissu siitä tulee...