Vetojuhta

Koska haluan ettei oikeaan käteeni jää ikuista rasitusvammaa, päätimme viikonloppuna laittaa Typylle pitkästä aikaa vedonestoremmin, kun lähdimme ulkoilemaan. Sillä uskokaa tai älkää, 15 kiloisella beagletytöllä on yllättävän paljon voimaa. Ja Typy vetää valitettavasti aivan päättömästi remmin päässä. Myönnän, koulutuksen puutetta...

"Kyllä tää tästä vielä irtoaa!"

Pitkäkoipi ei tietenkään tykännyt yhtään, kun isäntä viritti sen kuonon päälle remelin ja sitten mentiin. Typsykän tuskaa lisäsi takki, joka oli pakko laittaa päälle melko kovan pakkasen vuoksi. Typerä takki ja vielä typerämpi remmi; kyllä taisi Typyä pistää vihaksi. Lenkkien ensimmäinen puolituntinen olikin melko hidasta etenemistä, kun Typsy venkoili remmin kanssa ja hankasi itseään pitkin lumipenkkoja. Pimu katseli välillä ihmeissään, mitä kaveri touhusi. Pimulia taisi pistää vihaksi se, että sille tuli jalkoihin kylmä, kun matka taittui niin hitaasti. Typsyä kun sai odottaa tuon tuosta, kun se epätoivoisesti taisteli remminsä kanssa.

"Tuu jo!"

Vaikka Typy ei pitänyt vetoremmistä yhtään, me kaksijalkaiset tykättiin. Tyyperi veti huomattavasti vähemmän ja toisille koirille räyhääminenkään ei onnistunut. Kuonosta kuului vain kummallista haukunsekaista mölinää, kun se yritti räyhätä vastaantulijoille. Totesimme, että olisi pitänyt vain sinnikkäästi jaksaa vedonestoremmin kanssa, kun Typy oli pentu. Ehkä se nyt, kolmevuotiaana, osaisi olla vetämättä. Mutta jälkiviisaus on pahasta, joten yritämme nyt käyttää remmiä useammin ja toivon mukaan sen myötä myös käteni tokenee.

Tammikuu on puolivälissä ja talvea on vielä pitkälti edessä. Olen kuitenkin jo ryhtynyt laskemaan viikkoja siihen, että pääsemme avaamaan mökkikauden Kangasniemellä. Helatorstaina, mikäli järvi on sula, auton nokka kääntyy kohti Puulan rantoja. Ensi viikolla Pimu pääsee osteopaatin käsittelyyn ja saapa nähdä, millainen reissu siitä tulee...