Olen pitkästä aikaa lueskellut erilaisia koirien kasvatusoppaita sekä pentukirjoja. Pitää muistin virkistykseksi kerrata, mitä kaikkea on edessä, kun Pimun pikkukaveri saapuu kotiin. Tämä tapahtuu näillä näkymin 18. joulukuuta. Kyllä siinä monta asiaa onkin taas opetettava, jotta pennun saa yhteiskuntakelpoiseksi. Miten lie käy... Pimun tuntien beaglet ovat niin jääräpäisiä jo pienestä pitäen, että kouluttaminen on vaikeaa ja vaatii todella pitkää pinnaa. Mutta parhaani aion yrittää, sen olen isännällekin luvannut. Ja isäntä saa hoitaa kyllä oman osansa.
Pimuakin olen taas ryhtynyt hieman lisäkouluttamaan. Olisi mukavaa, jos se tottelisi käskyjäni hiukan paremmin. Siispä makupalat taas pitkästä aikaa taskussa olen tehnyt lenkkejä ja aika hyvin herkkujen avulla Pimu totteleekin. Tässä lahjomisessa on kuitenkin myös haittapuolensa; Pimun äkätessä, että mukanani on syötävää, se seuraa minua liiankin kuuliaisesti koko lenkin ajan. Vaikka se saisi juosta vapaata pitkin peltoa ja metsää, se seuraa minua kuin hai laivaa tuijottaen tiiviisti käsiini. Sillä koskaan ei voi tietää, milloin käsi kaivaa taskusta jotain hyvää. Ja Pimun mielestä palkkio tulisi saada myös siitä, että ylipäätään lähdetään ulos ja se antaa laittaa valjaat päälle. Tai että se odottaa suojatien edessä, kunnes annan luvan ryhtyä ylittämään tietä. Niin itsestäänselviä asioita kohta 11-vuotiaalle koiralle, mutta aina kannattaa yrittää, jos näistäkin palkittaisiin...
Loppujen lopuksi elämä koiran kanssa on ikuista tottelevaisuuden opiskelua. Aika ajoin pitää ottaa pentuajan konstit käyttöön (= lahjonta) ja kerrata pysähtymistä, paikallaoloa ja irti-komentoa. Eikä pidä unohtaa myöskään viihteellisempiä ohjelmanumeroita, kuten tassun antoa. Myös me omistajat opimme koiristamme lisää koko ajan, näin ainakin itse ajattelen. Ikuista oppimista ja opiskelua siis, puolin ja toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.