Surullisena luin Hesarin koirablogeista Helimarin Penuvilin kuulumisia. Olen seurannut kyseistä blogia jo kauan, Penuvili on rodultaan suomenajokoira ja herra muistuttaa monin tavoin meidän Pimua. Samanlaisia ahmatteja ja nuuskijoita molemmat.
Penuvilillä alkaa elämä kääntymään kohti ikuista unta, koska sillä on suuri kasvain. Tällaiset tilanteet ovat omistajille raskaita. Ja johtavat raskaiden päätösten tekemiseen. Koska on aika luopua rakkaasta lemmikistä? Koska se kärsii liikaa? Valitettavan usein omistajan on tehtävä päätös lemmikkinsä siirtymisestä paremmille metsästysmaille, vaikka ihanteellisin tilanne olisikin, että se nukahtaisi itsestään pois ilman lääkärin myrkkypiikkejä. Kovasti voimia Penuvilin omistajille raskaan päätöksen äärellä, herraa tulee ikävä. Tiedän, mitä on tehdä lopettamispäätös, sillä itse jouduin asian eteen melko tasan kolme vuotta sitten. Chinchillamme Nuppi jouduttiin lopettamaan, sillä sen reisiluu katkesi.
Itse olen päässyt kipsipaketista eroon (jippii!!!) ja kättä koristaa tikkien jäljiltä komeat kaksi arpea. Pimu nuuhki mielenkiinnolla arpiani ja päätti kipsistä eroonpääsyn kunniaksi kieriä ulkona sontakasassa. Nythän emäntä pystyy taas pesemään turkin, kun käsi pelaa! Kiitos, rakas hauvani... Huomenna menemme koko porukka katsomaan uutta perheenjäsentämme. Saa nähdä, mitä Pimu tuumaa pikkuneidin nähtyään. Odotan mielenkiinnolla tätä ensikohtaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kommentoit!
Hippu, Myttö ja emäntä kiittävät.