Maalla keskellä kaupunkia

Juhannuksen alla ilmestyi  eräälle lenkkireitillemme lampaita. Niille on rakennettu iso aitaus ja lokakuulle saakka ne toimivat ruohonleikkureina ja maiseman siistijöinä syöden aitauksessa heinää. Lisäksi niiden tehtävänä on myös ilahduttaa kuntalaisia.

Isäntä sattui tyttöjen kanssa paikan päälle jo silloin, kun määkijöitä vasta tuotiin aitaukseen. Siinä kolmikko oli katsellut, kun lampaat laskettiin laitumelle. Pimu oli kuulemma rauhallisin mielin seuraillut näitä villakeriä mutta Typyllä nousi selkäkarvat pystyyn ja piti vähän rähistä. Lampaita on kyllä nähty ennenkin mutta Typyä ne taitavat hiukan pelottaa.

Nyt, kun olemme jo useamman kerran kävelleet aitauksen ohi ja jääneet ihmettelemään lampaiden touhuja, ei Typykään enää jaksa rähistä. Eikä se jaksa enää edes kiinnostua määkijöistä. Enemmän kiinnostaa lampaista lähtevä haju, joka käy kuonon päähän. Pimukin haistelee aitauksen vierellä ilmaa, sen verran hyviä aromeja sieltä leijailee. Eikä se haju ole ruohon tai niittykukkien tuoksu, joten omaan nenääni haju ei kovin miellyttävä ole. Mutta hajusta tulee mieleen mummolan sekä mökin naapurissa sijainneen maalaistalon lampaat. Siitä ajatus kiiriikin sitten lapsuuden kesiin. Siihen, miten kivaa oli nähdä lehmiä, sikoja, lampaita ja kanoja. Osa vähän pelotti ja osalle uskaltautui syöttämään voikukkaa tai leivänkantoja.

Mummolaa isännöi nyt serkkuni ja elukoina on enää kissoja. Mökkinaapurikin on laittanut vuosia sitten navetan säppiin ja niityllä makailee enää peuroja. Näin maailma muuttuu, nyt on lampaita keskellä kaupunkia ja maaseudulla törmää entistä harvemmin navetan asukkeihin. Mutta näkipä niitä nyt missä tahansa, maalla tai kaupungissa, jaksavat ne ilahduttaa ainakin minua yhä uudelleen ja uudelleen.